Kuumat huulet

Kuuntelin taannoin edesmenneen Perttu Häkkisen erinomaista Musiikin lahja -radio-ohjelmaa. Erään jakson viimeisenä kappaleena soi itselleni ennestään tuntemattoman Tangon Taikaa -yhtyeen tulkinta Veikko Enckellin sanoittamasta tangoklassikosta Rakasta, kärsi ja unhoita. Kappale lumosi minut täysin. Se löytyy tästä lähetyksestä, kohdasta 1:54:00.

Sanoituksiltaan Rakasta, kärsi ja unhoita on upea. Pienien onnen hetkien ja väistämättömien surujen välistä paistaa toiveikkuus ja usko. Klassisen runolliselle tyylille ominaisesti tunteet esitetään suurina ja kokonaisvaltaisina elämää ohjaavina tekijöinä. Tyhjät aforismit ja pseudofilosofiset latteudet loistavat poissaolollaan, tilalla on haikeaa kauneutta. Tämä on ehkä hieman kliseistä suomalaista melankoliaa, mutta sitä parhaimmillaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Enckellin sanoitukset kertovat elämästä enemmän kuin monien samoja aiheita käsittelevien laulaja-lauluntekijöiden koko diskografiat.

Suomeksi kappaleessa kuullaan ensimmäinen ja viimeinen säkeistö. Näiden lisäksi saksaksi tulkitaan kaksi säkeistöä joiden sisällöstä en osaa sanoa muuta kuin että ne ovat oletettavasti enemmän tai vähemmän suoria käännöksiä Enckellin tekstistä. Kielitaidottomankin korvaan ne kuulostavat joka tapauksessa hyviltä.

Tangon Taikaa –yhtyeen versio kappaleesta on minimalistinen ja sisältää elektronisia sävyjä. Lauluosuudet ovat tavallaan hyvin perinteiseen tyyliin vedettyä mahtipontista tangoa, mutta ne kuulostavat korostetun hidastetuilta ja niissä kaikuu jonkinlainen metallinen vivahde. Kokonaisuus on poikkeuksellisen herkkä ja mieleenpainuva. Äänet menneiltä ajoilta ovat rikkoutuneita ja pelkistettyjä – tangon loisteesta on jäljellä enää sen samaan aikaan rätisevä ja heleä sydän.

---

Tangon Taikaa paljastui pitkään Saksassa vaikuttaneen Timo Valtosen johtamaksi kokoonpanoksi. Valtonen on yhtyeineen levittänyt suomalaisen tangon ilosanomaa Saksassa jo vuosikymmeniä. Ainakin joidenkin tangojen sanoitukset hän myös kääntää saksaksi, mikä on mielestäni varsin kunnioitettavaa ja pyyteetöntä kulttuurityötä. Muutamia yhtyeen kappaleita löytyy yhtyeen kotisivuilta ja YouTubesta. Ne ovat erittäin perinteikkäitä ja hyvin toteutettuja veisuja. Musisoinnin lisäksi Valtonen järjestää Saksassa joka vuosi useita FINtango-festivaaleja.

Kun ottaa yhtyeen taustan huomioon, Rakasta, kärsi ja unhoita näyttäytyy entistä ainutlaatuisemmassa valossa. Se on kiinnostava kokeilu muuten varsin nöyrästi suomitangon juuria kunnioittavan yhtyeen tuotannossa – pieni mestariteos, jonka olemassaolosta olen kiitollinen.

Vuosina 2013-2016 rap-duo Gabriel Hirmu ja Skeletoni julkaisivat H.I.T.S.-trilogian. Niiden konsepti on mielenkiintoinen: Jokainen trilogian osa kestää noin puoli tuntia ja sisältää 30 minuutin mittaista kappaletta. Kokonaisuudet ovat siis melko levotonta tavaraa, jos ajattelee biisin vaihtuvan minuutin välein. Nauhojen äänimaailma on yhdistelmä klassista rap-tyyliä ja kokeellisuutta niin biiteissä kuin perusideassa.

Skeletonin tekemät biitit edustavat musiikkityylejä laidasta laitaan. Käytettyjen tyylilajien luetteleminen on turhaa, koska ne kattavat suurin piirtein koko musiikillisen skaalan. Ne ovat joka tapauksessa huomattavan laadukkaita ja kekseliäitä minuutin pätkiä, joita on ilo kuunnella. Osa H.I.T.S.-trilogian hauskuudesta on tuttujen kappaleiden tunnistaminen biiteistä. Molemmilla artisteilla vaikuttaisi olevan käsittämättömän laaja tietämys musiikista ja he luultavasti käyttävät huomattavan osan ajastaan uusien löytöjen tekemiseen. Tämä kuuluu myös heidän muissa julkaisuissaan.

Lyriikoissa artistit keskittyvät lähinnä ylistämään H.I.T.S.-kasettien kovuutta ja omia taitojaan. Tämä toimii, koska molemmat ovat verbaalisesti lahjakkaita ja riimit tiputetaan pilke silmäkulmassa. Teema on pöllitty radiossa soivilta cheekeiltä ja elastisilta, jotka luonnollisesti muistetaan mainita trilogian aikana useaan otteeseen. Idea on tietysti siinä, että pieninä kasettipainoksina musiikkinsa julkaisevat artistit ylistävät itseään suuren yleisön suosikkien tavoin.

Vitsi ei jaksaisi kantaa pitkälle, jos muutoksia ei olisi tarpeeksi. Erilaisia aiheita ja läppiä on enemmän kuin kolmeen puolen tunnin julkaisuun pitäisi mahtua. Sanoituksissa on tarpeeksi hulluutta ja sekoilua, eivätkä ne ehdi käydä raskaaksi. Meiningissä on spämuodollinen tunnelma, ja räpit kuulostavat ainakin osittain freestyleltä. Lyriikka ei ole loppuun asti hiottua, mikä on tässä tapauksessa – konsepti huomioon ottaen – ehdottomasti plussaa.

On selvää, että trilogian 90:ssä minuutin mittaisessa biisissä on parempia ja huonompia pätkiä. Biisit kestävät kuitenkin tosiaan minuutin, joten heikommat osiot eivät haittaa yhtään. Vastavuoroisesti hyvien minuuttien toivoisi kestävän kauemmin. Pääpaino on kuitenkin hyvissä ja mielenkiintoisissa pätkissä, joten nauhoja pyörittelee mielellään monta kertaa uudestaan.

H.I.T.S.-trilogia tuntuu kumarrukselta ajoille, jolloin kasettien päälle nauhoitettiin paskoilla vehkeillä omia raakileita. Ehdin itsekin elää lapsuudessani aikaa, jolloin nauhureilla leikittiin ja kaseteille nauhoitettiin mitä erikoisimpia asioita. Hirmun ja Skelen trilogia on tietenkin viimeistellympää ja parempaa, ja sen vertaaminen lapsena My First Sony -laitteella äänitettyihin sekoiluihin on oikeastaan lähes rikollista. Silti H.I.T.S. tavallaan huokuu samanlaista lapsenomaista leikkimielisyyttä ja äärimmäistä kokeilunhalua. Sanon näin positiivisessa mielessä.

Julkaisujen etu on niiden puolen tunnin kesto, joka on juuri sopivasti. Materiaaliin ei ehdi kyllästyä ja sen jatkuvien käänteiden seuraaminen pitää hienosti otteessaan. Koska osia on kolme, samaa nauhaa ei tarvitse kuunnella päivästä toiseen. Lisäksi jokaisesta osasta tuntuu löytyvän uusilla kuuntelukerroilla jokin minuutin kiintopiste, jota ei aiemmin huomannut.

H.I.T.S.-trilogian osien kuunteleminen on kuin astuisi ikuisien introjen maailmaan. Biisit ovat käytännössä lyhyitä nostatuksia, jotka eivät koskaan jatku perinteisiin pitkiin kappaleisiin. Albumien mahdollisten suvantovaiheiden vaara on huvittavasti ratkaistu ahtamalla nauhat täyteen pelkkiä lyhyitä tykityksiä. Ainakin minua se riemastuttaa.

DJ Ibusal (Gasellien Thube Hefner) julkaisi vastikään kolmannen sooloalbuminsa Yksin kotona 17. Se on ihan mukiinmenevä yksinäisyydestä ja kaipuusta kertova levy, mutta hieman tylsä. Siksi palasin jälleen kerran artistin ensimmäiseen julkaisuun, vuonna 2013 ilmestyneeseen Mt. Everestiin.

Yksin kotona 17 -albumilla Ibusal mainitsee fanityypin, joka kaipaa Mt. Everest -aikoja takaisin. Näin on siksi, että artistin tuotanto on muuttunut viidessä vuodessa. Toinen albumi, Olympos, sisälsi vielä debyytin tematiikkaa, mutta kääntyi jo tyyliltään huomattavasti perinteisemmäksi rap-albumiksi. Uusimalla levyllä ei ole enää mitään tekemistä aikaisempien kanssa.

Tämä ei tietenkään ole hyvä, eikä huono asia. Vuosien vieriessä on itsestään selvää, että niin artisti kuin tuotantokin muuttuvat. On käsittämätön ajatus, että joku tekisi täysin samanlaista materiaalia vuodesta toiseen. Tai: On mahdollista tehdä samaa asiaa vuodesta ja julkaisusta toiseen, mutta yleensä sillä on lopputulosten tason ja kiinnostavuuden kannalta katastrofaaliset seuraukset. Tämä tuntuu olevan artistien Facebook-sivuilla niitä vanhoja hyviä aikoja takaisin vaativille ihmisille hankala ymmärtää.

En siltikään ihmettele, miksi Mt. Everest teki joihinkin niin suuren vaikutuksen. Se on poikkeuksellinen julkaisu suomalaisen rap-musiikin kentällä. Tyyli kumartaa puhtaasti DJ Screw:n ja likaisen eteläisen räpin suuntaan. Lobon tuottamat biitit ja Ibusalin hidas ääni muistuttavat chopped & screwed -tyyliä, vaikka biisit ovatkin rakenteeltaan sitä suoraviivaisempia. Kokonaisuus on roskainen, tunkkainen ja hämärä.

Julkaisu puskettiin ulos kahdessa formaatissa: kasettina ja videona. Videolla pyörii erilaisia klippejä esimerkiksi piirretyistä, lumivyöryistä, Twin Peaksista ja Larry Clarkin Kids-elokuvasta. Kasetin julkaisi TKKNT-tapes, jonka kautta päivänvalon on Mt. Everestin lisäks nähnyti seitsemän muuta kasettia vuosina 2012-2016. Yksikään ”kunnollinen” levy-yhtiö olisi tuskin suostunut julkaisemaan yhtä rätisevää ja esteettisesti tuhnuista albumia.

Muistan edelleen selvästi, kun Mt. Everestin ensimmäinen single Luotolla ilmestyi. Kokemus oli hypnoottinen. Lobon biitissä basso potkii lumivyörön lailla ja happivaje tuntuu kotisohvalla asti. Ibusalin räpit tippuvat monotonisesti ja jopa hieman uhkaavasti. Sanoitukset käsittelevät hauskasti sitä ikuisuusongelmaa, jossa tulot eivät riitä makean, mutta raskaan elämän elämiseen. Välinpitämättömyys raha-asioita kohtaan huvittaa, mutta kertoo samalla nykynuorison löysemmästä suhtautumisesta rahaan ja velkaan. Musiikkivideolla sudet syövät haaskaa ja valkopääkotkat lentelevät – kuinka riemastuttavan häikäilemätön vertauskuva sille, millaiset ihmiset tässä elämässä pärjäävät!

Korkeille vuorille kiipeäminen ja niiden valloittaminen edustaa yliotetta elämästä. Maailma jaetaan ovelien petoeläinten ja surullisten pieneläinten kesken. Keskiössä ovat ne tutut asiat: juhliminen, helppo raha ja työnteon välttäminen. Pointtina on elää tukipäivästä tukipäivään mahdollisimman kovaa, välittämättä seurauksista. Tunnelmaa hämmentää biiteissä esiintyvät lyhyet dialogisamplet piirretyistä (Hopeanuoli, Digimon…), joiden merkitys tässä kontekstissa muuttuu tietenkin täysin.

Mitään uutta sanottavaa DJ Ibusalilla ei ole. Onneksi ei tarvitsekaan olla, koska läpät ovat hauskoja ja Mt. Everest menee muutenkin tyyli edellä. Meininki on pähkähullu ja vitsi vedetty niin överiksi, että se muuttuu ihastuttavaksi. Kuluneet aiheet eivät haittaa, koska toteutus on mielenkiintoinen ja tuore.

Mt. Everestin ehdoton etu on, että se kestää alle puoli tuntia. Pidempiä kappaleita on neljä ja eräänlaisia välisoittoja saman verran. Jos albumi olisi pidempi, konsepti eltaantuisi, eikä sisältö enää jaksaisi kiinnostaa. Samasta syystä on äärimmäisen hyvä, että läppää ei venytetty yhtä albumia pidemmäksi. Tällaisenaan hitaalla käyvä ja leikkisä, kieli poskella tehty puolituntinen jaksaa kiehtoa vuodesta toiseen.

Minun ei aluksi pitänyt kirjoittaa Ainalan Orpokotijuhlista mitään, mutta satuin törmäämään Metalliluola.fi-sivuston arvosteluun levystä. Osittain provokaatioksi tarkoitetussa arviossa on muutamia mielenkiintoisia kohtia, joissa kirjoittaja Pete Alander tekee suuria asiavirheitä. Tekstinsä päätteeksi hän antaa levylle arvosanan 0/10. Arvostelun voi lukea tästä.

Ensin perusasiat selväksi. Alander kirjoittaa seuraavasti:

”Lauri Ainalan kirkkotallenteisiin ja satunnaiseen kolinaan ymmärrykseni ei riitä vaikka jonkinlaiseksi musiikkisuvakiksi tunnistaudunkin.”

Tarkkaan ottaen Ainalan levy ei kuitenkaan ole kolinaa, vaan suhinaa.

Sitten todelliseen ongelmakohtaan:

”Rajanveto on mielestäni selvä. Musiikissa yksittäisessä kappaleessa on edes jonkinlainen rakenne, koostumus ja jokin aisteihin vaikuttava ärsyke, vaikkapa melodia. Muusikon tulisi levylleen tuottaa näitä ärsykkeitä. ”

Väite on yksinkertaisesti virheellinen. Se, että Ainalan levy ei noudata samaa peruskaavaa, jota esimerkiksi pop- tai metallimusiikki usein orjallisesti noudattaa, ei tarkoita, ettei sillä olisi rakennetta tai muotoa. Rajanveto ei ole myöskään mielipidekysymys. Musiikin määrittely siten, että sen täytyy sisältää jokin tietynlainen ominaisuus, on todella kapeakatseista. Alander siis tavallaan vaatii, että kaikkien muusikoiden on tuotettava tietynlaisia ärsykkeitä – mikä on täysin järjetön ajatus.

Oletan, että Alander tarkoittaa melodian puutteella kaoottisuutta ja selkeiden sävelkulkujen puutetta. Ainalan levy on puhdasta ambientia, eli se edustaa genreä jonka perusluonteeseen kuuluu musiikin perinteisen rakenteen hylkääminen. Tässä tapauksessa rakenne koostuu Saaren Orpokotijuhlilla vuonna 2015 äänitetyistä virsistä, joita on muokattu hypnoottisiksi loopeiksi ja yhdistetty painostavaan äänimaailmaan. Juuri virsiosuuksien ansiosta kyseessä on melodisesti harvinaisen selkeä ambient-levy, jos asian voi ylipäätään näin ilmaista.

Orpokotijuhlissa on kyse tunnelman luonnista, maalailusta. Siksi Alanderin väite puutteellisista aisteihin vaikuttavista ärsykkeistä on hämmentävä. Ainalan albumi nimittäin tarjoaa huomattavan määrän aistiärsykkeitä, jotka herättävät poikkeuksellisia tunteita. Se vyöryy kuulijan päälle ja liikkuu välillä nousevassa, välillä laskevassa liikkeessä. Kokonaisuus on kylmä ja ahdistava, mutta samalla hyvin hauras. Virsien ja painajaismaisen usvaisen äänimaailman yhdistäminen onnistuu upeasti.

Kuten aluksi mainitsin, Alanderin arvio on provokaatio ja siinä on paljon huumoriksi tarkoitettuja osia – ymmärrän sen. Useille Metalliluolan lukijoille arvostelu on varmasti hauskaa luettavaa. Tällaisen huumorin läpi paistaa kuitenkin ylimielisyys, joka tekee tekstistä surullisen. Sellainen purismi, jossa tietyn tyyppinen musiikki asetetaan automaattisesti toista huonommaksi, ei edusta hyvää mielipidettä. Ainalan levyä saa kyllä pitää huonona, mutta sitä on turha tyrmätä ”perseraiskaukseksi” jos ei edes yritä osoittaa ymmärrystä ambientia tai musiikin ja melodian käsitteitä kohtaan.

Vinkki lukijoille: En suosittele kuuntelemaan Ainalan levyä autossa, kuten Alander kirjoittaa tehneensä. Orpokotijuhlat Saarella on maaginen kokemus hyvistä äänentoistolaitteista kuunneltuna ja se sopii pimeisiin syysiltoihin käsittämättömän hyvin. On helpompi erottaa Ainalan tarjoamat aistiärsykkeet, kun ympäristö ei ole täynnä turhaa kohinaa – kuten rikkinäisen auton kolinaa.

Oikeat työt ja EM-jalkapallo vievät tällä hetkellä hävyttömän paljon aikaa, mutta seuraavista biiseistä on pakko vähän meuhkata – tällä kertaa hieman lyhyemmin.

Tuuttimörön Kromihammas-levy on artistin Facebook-sivun mukaan jo painossa, eli ilmestymisen voisi kuvitella olevan lähempänä kuin vuonna 2014, jolloin sen muistaakseni piti ensimmäisen kerran tulla ulos. Pieni viivästyminen ei haittaa, jos levyltä löytyy yhtä kovia biisejä kuin Kultainen linna.

Tuoreimmalla singlellään Tuuttis fantasioi itse rakentamastaan kultaisesta linnasta, joka on täynnä jalometalleja, timantteja ja klassista arkkitehtuuria. Huumori on vertaansa vailla, eikä meininki jää ainakaan tyylitajusta kiinni. Kultainen linna on Tuuttimörön oma versio räppäreiden ikuisesta korkean elintason haaveesta. Suuret luksuskartanot ovat menettäneet jo hohtonsa, ja Tuuttis vie homman uudelle tasolle riimitellessään rakennelmasta, jonka rinnalla Versailles’n palatsikin kalpenee. Funk-vivahteinen biitti, letkeä rap-tyyli ja kekseliäät sanoitukset ovat taattua laatua, eikä biisiä voi kuunnella hymyilemättä.

Danny Brownin uusi single on todella kova. Minimalistinen biitti on painostava ja häiriintyneen kuuloinen, mikä sopii erinomaisesti Brownin huutavaan tyyliin sylkeä sanoituksia. Hänen flownsa on tunnistettava ja niin omintakeinen, että sen kuunteleminen on lähes poikkeuksetta vähintään kiintoisaa.

When it Rain on Brownin parhaimpia singlejä siksi, että se vangitsee artistin perusidean niin hyvin: sanoitukset tuntuvat sinkoilevan joka suuntaan hektisessä ja pimeässä tunnelmassa. Lyriikat ovat mielenkiintoisia, mutta tavallaan toissijaisia, koska pääpaino on yleisilmeessä. Riimeistä ei välillä pysty saamaan selvää ilman kirjoitettua versiota, koska Brown tykittää niitä konetuliaseen lailla. Raivoisa ja paranoidi meininki ovat syy siihen, miksi kovasta katuelämästä, huumeista ja seksistä kertova biisi jaksaa viehättää.

DJ Shadow on tehnyt melko vähän kiinnostavia asioita vuoden 1996 erinomaisen Endtroducing…-instrumentaalilevyn jälkeen. Viikon päästä ilmestyvältä uudelta albumilta lohkaistu yhteistyö EL-P:n ja Killer Miken Run the Jewels -yhtyeen kanssa on kuitenkin hieno kappale. Tämä johtuu kuitenkin ehkä enemmän Run the Jewelsistä kuin DJ Shadowista.

DJ Shadowin biitti on hyvä, mutta tuntuu siltä, että tällä hetkellä kaikki mihin Run the Jewels koskee muuttuu kullaksi. EL-P ja Killer Mike ovat rap-maailman kovinta eliittiä, ja heidän hävyttömät in your face -tyyliset sanoituksensa ovat melkoisen viihdyttäviä. Jokainen laini on isku vasten kasvoja ja räppärit kuulostavat todella vihaisilta.

Ideana on luoda niin ylikorostetun kovaa lyriikkaa, että oikeasti kovia jätkiä esittävät räppärit saatetaan tällä tavalla naurunalaisiksi. Nämä Nobody Speakista poimitut kohdat varmaankin auttavat ymmärtämään mistä on kyse:

”I will walk into a court while erect, screaming: ”YES I am guilty motherfuckers, I am death”(EL-P)

”I rob Charlie Brown, Peppermint Patty, Linus and Lucy / Put coke in the doobie roll woolies to smoke with Snoopy”(Killer Mike)

Karri Koiralta ei ole tullut uutta musiikkia vuoden 2012 jälkeen. Artisti tuntuu itsekin ihmettelevän, miten fanit jaksavat edelleen lähteä keikoille kuuntelemaan vanhoja veisuja – ja niin ihmettelen minäkin. Tästä syystä uusi biisi on väkisinkin kiintoisa tapaus.

Yks on sitä samaa juustoista Karri Koiraa, mitä kuultiin neljän vuoden takaisella levylläkin. Valitettavasti se on kuitenkin vain ”ihan kiva”, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että biisin unohtaa nopeasti, eikä sitä jaksa pyörittää artistin kovimpien hittien tavoin. Kyseessä on kiitoskirje faneille, ja samalla anteeksipyyntö siitä, ettei uutta musiikkia ole hetkeen tullut.

Kaukana ollaan siitä tasosta, mille esimerkiksi H-Kaupunki, Lähe mun kaa ja Kaikki tai ei mitään pääsi. Toivottavasti uusi biisi insipiroi Koiraa tekemään lisää, sillä parhaimmillaan hänen musiikkinsa on kylmiä väreitä aiheuttavaa hauskaa ja kevyttä vaihtoehto-r&b:tä.

 

 

 

Rap-artisti Jodarokin ja tuottajakaksikko K.V.N & Lobon muodostaman Aivovuoto-yhtyeen ”Odotin että” on kappale epätoivosta, melankoliasta ja kaipuusta. Se ilmestyy virallisesti vasta 26.5., mutta löytyy jo Youtubesta Kultabassokerhon radiolähetyksestä nauhoitettuna.

Biisi edustaa herkempää Aivovuotoa, ja se on toivottavasti ensimmäinen kappale mahdolliselta uudelta levyltä. Jodarokilla on taito tehdä perinteisemmän rap-lyriikan lisäksi myös vakavammin tunteista kertovia sanoituksia, jotka eivät kuitenkaan heilahda nolon angstin tai vinkumisen puolelle. Biisin tunnelma pohjautuu puhujan tilaan, jossa hänen maailmansa on saavuttanut lähes yhdentekevän luonteen: ”Ollu jotenki hyvin lukossa / ainutlaatunen fiilis et jotain vois olla tulossa”. Usko tulevaisuuteen on mennyt ja huominen näyttäytyy ainoastaan mahdollisina satunnaisina onnenpotkuina.

Kertosäkeeseen K.V.N. & Lobo ovat samplanneet Draama-Helmin esittämää, Reino Helismaan sanoittamaa Odotin pitkän illan -kappaletta, joka kietoutuu hyvin yhteen Jodarokin sanoitusten kanssa. Heti kertosäkeen jälkeen on yhä selvempää, että puhujan elämän pohja on kadonnut menetyksen jälkeen. Hän on kiinni menneisyydessä ja odottaa sen paluuta, vaikka tiedostaa tällaisen tapahtuman mahdottomuuden. Siltikin se on hänelle väistämätön ja pakollinen ajtusmalli josta ulospääseminen on helpommin sanottu kuin tehty.

Sanoituksissa kiiteytyy lähtemisen ja ikävän tragedia – se välitila, jossa odotus ja muistot ovat ainoat jäljellä olevat asiat ja ajatukset leijailevat jossain toisaalla. Koska omat voimat eivät enää riitä, puhuja odottaa pelastajaansa: ”Sulta venaan vaan valmista tilaisuutta ulkoistaa elämäni hallinta / mullista mun maailma kun en ite viiti”. Rakkauden motivaatiot ovat jopa itsekkäät ja painostavat, mutta puhuja kokee tämän ainoana tienä ulos henkilökohtaisesta helvetistään.

”Odotan että” kuvailee upeasti rakkauden lopun jälkeistä sumuista ja pitkäveteistä oloa, jossa tyhjät minuutit venyvät tunneiksi ja edelleen päiviksi. Biisi ei anna vastauksia eikä onnellista loppua, vaan se käsittelee ainoastaan raadollista odotusta ja loputtomalta tuntuvia hetkiä – pienen ihmisen umpikujaa.

---

Muutos: Kirjoitin artikkelissa virheellisesti, että kertosäkeessä on sämplätty Metro-tyttöjä. Näin ei ole, vaan Reino Helismaata on tulkinnut Draama-Helmi.