Minun ei aluksi pitänyt kirjoittaa Ainalan Orpokotijuhlista mitään, mutta satuin törmäämään Metalliluola.fi-sivuston arvosteluun levystä. Osittain provokaatioksi tarkoitetussa arviossa on muutamia mielenkiintoisia kohtia, joissa kirjoittaja Pete Alander tekee suuria asiavirheitä. Tekstinsä päätteeksi hän antaa levylle arvosanan 0/10. Arvostelun voi lukea tästä.

Ensin perusasiat selväksi. Alander kirjoittaa seuraavasti:

”Lauri Ainalan kirkkotallenteisiin ja satunnaiseen kolinaan ymmärrykseni ei riitä vaikka jonkinlaiseksi musiikkisuvakiksi tunnistaudunkin.”

Tarkkaan ottaen Ainalan levy ei kuitenkaan ole kolinaa, vaan suhinaa.

Sitten todelliseen ongelmakohtaan:

”Rajanveto on mielestäni selvä. Musiikissa yksittäisessä kappaleessa on edes jonkinlainen rakenne, koostumus ja jokin aisteihin vaikuttava ärsyke, vaikkapa melodia. Muusikon tulisi levylleen tuottaa näitä ärsykkeitä. ”

Väite on yksinkertaisesti virheellinen. Se, että Ainalan levy ei noudata samaa peruskaavaa, jota esimerkiksi pop- tai metallimusiikki usein orjallisesti noudattaa, ei tarkoita, ettei sillä olisi rakennetta tai muotoa. Rajanveto ei ole myöskään mielipidekysymys. Musiikin määrittely siten, että sen täytyy sisältää jokin tietynlainen ominaisuus, on todella kapeakatseista. Alander siis tavallaan vaatii, että kaikkien muusikoiden on tuotettava tietynlaisia ärsykkeitä – mikä on täysin järjetön ajatus.

Oletan, että Alander tarkoittaa melodian puutteella kaoottisuutta ja selkeiden sävelkulkujen puutetta. Ainalan levy on puhdasta ambientia, eli se edustaa genreä jonka perusluonteeseen kuuluu musiikin perinteisen rakenteen hylkääminen. Tässä tapauksessa rakenne koostuu Saaren Orpokotijuhlilla vuonna 2015 äänitetyistä virsistä, joita on muokattu hypnoottisiksi loopeiksi ja yhdistetty painostavaan äänimaailmaan. Juuri virsiosuuksien ansiosta kyseessä on melodisesti harvinaisen selkeä ambient-levy, jos asian voi ylipäätään näin ilmaista.

Orpokotijuhlissa on kyse tunnelman luonnista, maalailusta. Siksi Alanderin väite puutteellisista aisteihin vaikuttavista ärsykkeistä on hämmentävä. Ainalan albumi nimittäin tarjoaa huomattavan määrän aistiärsykkeitä, jotka herättävät poikkeuksellisia tunteita. Se vyöryy kuulijan päälle ja liikkuu välillä nousevassa, välillä laskevassa liikkeessä. Kokonaisuus on kylmä ja ahdistava, mutta samalla hyvin hauras. Virsien ja painajaismaisen usvaisen äänimaailman yhdistäminen onnistuu upeasti.

Kuten aluksi mainitsin, Alanderin arvio on provokaatio ja siinä on paljon huumoriksi tarkoitettuja osia – ymmärrän sen. Useille Metalliluolan lukijoille arvostelu on varmasti hauskaa luettavaa. Tällaisen huumorin läpi paistaa kuitenkin ylimielisyys, joka tekee tekstistä surullisen. Sellainen purismi, jossa tietyn tyyppinen musiikki asetetaan automaattisesti toista huonommaksi, ei edusta hyvää mielipidettä. Ainalan levyä saa kyllä pitää huonona, mutta sitä on turha tyrmätä ”perseraiskaukseksi” jos ei edes yritä osoittaa ymmärrystä ambientia tai musiikin ja melodian käsitteitä kohtaan.

Vinkki lukijoille: En suosittele kuuntelemaan Ainalan levyä autossa, kuten Alander kirjoittaa tehneensä. Orpokotijuhlat Saarella on maaginen kokemus hyvistä äänentoistolaitteista kuunneltuna ja se sopii pimeisiin syysiltoihin käsittämättömän hyvin. On helpompi erottaa Ainalan tarjoamat aistiärsykkeet, kun ympäristö ei ole täynnä turhaa kohinaa – kuten rikkinäisen auton kolinaa.