DJ Ibusal (Gasellien Thube Hefner) julkaisi vastikään kolmannen sooloalbuminsa Yksin kotona 17. Se on ihan mukiinmenevä yksinäisyydestä ja kaipuusta kertova levy, mutta hieman tylsä. Siksi palasin jälleen kerran artistin ensimmäiseen julkaisuun, vuonna 2013 ilmestyneeseen Mt. Everestiin.

Yksin kotona 17 -albumilla Ibusal mainitsee fanityypin, joka kaipaa Mt. Everest -aikoja takaisin. Näin on siksi, että artistin tuotanto on muuttunut viidessä vuodessa. Toinen albumi, Olympos, sisälsi vielä debyytin tematiikkaa, mutta kääntyi jo tyyliltään huomattavasti perinteisemmäksi rap-albumiksi. Uusimalla levyllä ei ole enää mitään tekemistä aikaisempien kanssa.

Tämä ei tietenkään ole hyvä, eikä huono asia. Vuosien vieriessä on itsestään selvää, että niin artisti kuin tuotantokin muuttuvat. On käsittämätön ajatus, että joku tekisi täysin samanlaista materiaalia vuodesta toiseen. Tai: On mahdollista tehdä samaa asiaa vuodesta ja julkaisusta toiseen, mutta yleensä sillä on lopputulosten tason ja kiinnostavuuden kannalta katastrofaaliset seuraukset. Tämä tuntuu olevan artistien Facebook-sivuilla niitä vanhoja hyviä aikoja takaisin vaativille ihmisille hankala ymmärtää.

En siltikään ihmettele, miksi Mt. Everest teki joihinkin niin suuren vaikutuksen. Se on poikkeuksellinen julkaisu suomalaisen rap-musiikin kentällä. Tyyli kumartaa puhtaasti DJ Screw:n ja likaisen eteläisen räpin suuntaan. Lobon tuottamat biitit ja Ibusalin hidas ääni muistuttavat chopped & screwed -tyyliä, vaikka biisit ovatkin rakenteeltaan sitä suoraviivaisempia. Kokonaisuus on roskainen, tunkkainen ja hämärä.

Julkaisu puskettiin ulos kahdessa formaatissa: kasettina ja videona. Videolla pyörii erilaisia klippejä esimerkiksi piirretyistä, lumivyöryistä, Twin Peaksista ja Larry Clarkin Kids-elokuvasta. Kasetin julkaisi TKKNT-tapes, jonka kautta päivänvalon on Mt. Everestin lisäks nähnyti seitsemän muuta kasettia vuosina 2012-2016. Yksikään ”kunnollinen” levy-yhtiö olisi tuskin suostunut julkaisemaan yhtä rätisevää ja esteettisesti tuhnuista albumia.

Muistan edelleen selvästi, kun Mt. Everestin ensimmäinen single Luotolla ilmestyi. Kokemus oli hypnoottinen. Lobon biitissä basso potkii lumivyörön lailla ja happivaje tuntuu kotisohvalla asti. Ibusalin räpit tippuvat monotonisesti ja jopa hieman uhkaavasti. Sanoitukset käsittelevät hauskasti sitä ikuisuusongelmaa, jossa tulot eivät riitä makean, mutta raskaan elämän elämiseen. Välinpitämättömyys raha-asioita kohtaan huvittaa, mutta kertoo samalla nykynuorison löysemmästä suhtautumisesta rahaan ja velkaan. Musiikkivideolla sudet syövät haaskaa ja valkopääkotkat lentelevät – kuinka riemastuttavan häikäilemätön vertauskuva sille, millaiset ihmiset tässä elämässä pärjäävät!

Korkeille vuorille kiipeäminen ja niiden valloittaminen edustaa yliotetta elämästä. Maailma jaetaan ovelien petoeläinten ja surullisten pieneläinten kesken. Keskiössä ovat ne tutut asiat: juhliminen, helppo raha ja työnteon välttäminen. Pointtina on elää tukipäivästä tukipäivään mahdollisimman kovaa, välittämättä seurauksista. Tunnelmaa hämmentää biiteissä esiintyvät lyhyet dialogisamplet piirretyistä (Hopeanuoli, Digimon…), joiden merkitys tässä kontekstissa muuttuu tietenkin täysin.

Mitään uutta sanottavaa DJ Ibusalilla ei ole. Onneksi ei tarvitsekaan olla, koska läpät ovat hauskoja ja Mt. Everest menee muutenkin tyyli edellä. Meininki on pähkähullu ja vitsi vedetty niin överiksi, että se muuttuu ihastuttavaksi. Kuluneet aiheet eivät haittaa, koska toteutus on mielenkiintoinen ja tuore.

Mt. Everestin ehdoton etu on, että se kestää alle puoli tuntia. Pidempiä kappaleita on neljä ja eräänlaisia välisoittoja saman verran. Jos albumi olisi pidempi, konsepti eltaantuisi, eikä sisältö enää jaksaisi kiinnostaa. Samasta syystä on äärimmäisen hyvä, että läppää ei venytetty yhtä albumia pidemmäksi. Tällaisenaan hitaalla käyvä ja leikkisä, kieli poskella tehty puolituntinen jaksaa kiehtoa vuodesta toiseen.