Vuosina 2013-2016 rap-duo Gabriel Hirmu ja Skeletoni julkaisivat H.I.T.S.-trilogian. Niiden konsepti on mielenkiintoinen: Jokainen trilogian osa kestää noin puoli tuntia ja sisältää 30 minuutin mittaista kappaletta. Kokonaisuudet ovat siis melko levotonta tavaraa, jos ajattelee biisin vaihtuvan minuutin välein. Nauhojen äänimaailma on yhdistelmä klassista rap-tyyliä ja kokeellisuutta niin biiteissä kuin perusideassa.

Skeletonin tekemät biitit edustavat musiikkityylejä laidasta laitaan. Käytettyjen tyylilajien luetteleminen on turhaa, koska ne kattavat suurin piirtein koko musiikillisen skaalan. Ne ovat joka tapauksessa huomattavan laadukkaita ja kekseliäitä minuutin pätkiä, joita on ilo kuunnella. Osa H.I.T.S.-trilogian hauskuudesta on tuttujen kappaleiden tunnistaminen biiteistä. Molemmilla artisteilla vaikuttaisi olevan käsittämättömän laaja tietämys musiikista ja he luultavasti käyttävät huomattavan osan ajastaan uusien löytöjen tekemiseen. Tämä kuuluu myös heidän muissa julkaisuissaan.

Lyriikoissa artistit keskittyvät lähinnä ylistämään H.I.T.S.-kasettien kovuutta ja omia taitojaan. Tämä toimii, koska molemmat ovat verbaalisesti lahjakkaita ja riimit tiputetaan pilke silmäkulmassa. Teema on pöllitty radiossa soivilta cheekeiltä ja elastisilta, jotka luonnollisesti muistetaan mainita trilogian aikana useaan otteeseen. Idea on tietysti siinä, että pieninä kasettipainoksina musiikkinsa julkaisevat artistit ylistävät itseään suuren yleisön suosikkien tavoin.

Vitsi ei jaksaisi kantaa pitkälle, jos muutoksia ei olisi tarpeeksi. Erilaisia aiheita ja läppiä on enemmän kuin kolmeen puolen tunnin julkaisuun pitäisi mahtua. Sanoituksissa on tarpeeksi hulluutta ja sekoilua, eivätkä ne ehdi käydä raskaaksi. Meiningissä on spämuodollinen tunnelma, ja räpit kuulostavat ainakin osittain freestyleltä. Lyriikka ei ole loppuun asti hiottua, mikä on tässä tapauksessa – konsepti huomioon ottaen – ehdottomasti plussaa.

On selvää, että trilogian 90:ssä minuutin mittaisessa biisissä on parempia ja huonompia pätkiä. Biisit kestävät kuitenkin tosiaan minuutin, joten heikommat osiot eivät haittaa yhtään. Vastavuoroisesti hyvien minuuttien toivoisi kestävän kauemmin. Pääpaino on kuitenkin hyvissä ja mielenkiintoisissa pätkissä, joten nauhoja pyörittelee mielellään monta kertaa uudestaan.

H.I.T.S.-trilogia tuntuu kumarrukselta ajoille, jolloin kasettien päälle nauhoitettiin paskoilla vehkeillä omia raakileita. Ehdin itsekin elää lapsuudessani aikaa, jolloin nauhureilla leikittiin ja kaseteille nauhoitettiin mitä erikoisimpia asioita. Hirmun ja Skelen trilogia on tietenkin viimeistellympää ja parempaa, ja sen vertaaminen lapsena My First Sony -laitteella äänitettyihin sekoiluihin on oikeastaan lähes rikollista. Silti H.I.T.S. tavallaan huokuu samanlaista lapsenomaista leikkimielisyyttä ja äärimmäistä kokeilunhalua. Sanon näin positiivisessa mielessä.

Julkaisujen etu on niiden puolen tunnin kesto, joka on juuri sopivasti. Materiaaliin ei ehdi kyllästyä ja sen jatkuvien käänteiden seuraaminen pitää hienosti otteessaan. Koska osia on kolme, samaa nauhaa ei tarvitse kuunnella päivästä toiseen. Lisäksi jokaisesta osasta tuntuu löytyvän uusilla kuuntelukerroilla jokin minuutin kiintopiste, jota ei aiemmin huomannut.

H.I.T.S.-trilogian osien kuunteleminen on kuin astuisi ikuisien introjen maailmaan. Biisit ovat käytännössä lyhyitä nostatuksia, jotka eivät koskaan jatku perinteisiin pitkiin kappaleisiin. Albumien mahdollisten suvantovaiheiden vaara on huvittavasti ratkaistu ahtamalla nauhat täyteen pelkkiä lyhyitä tykityksiä. Ainakin minua se riemastuttaa.